Kaiken alku

Raskaus sujui normaalisti. Synnytys sujui normaalisti. Säännölliset supistukset alkoivat perjantai-iltapäivänä ja voimistuivat iltaa ja yötä kohti, kunnes en enää kestänyt. Kättärillä ilmoittivat kohdunsuun olevan jo 8cm auki, ja kysyivät kivunlievityksen tarvetta. Totesin että hell no, jos tähän asti on selvitty ilman niin kyllä kai ne viimeisetkin kaksi senttiä menee vaikka päällä seisten! Ei sentään mennyt, olihan se pahinta kipua mitä kuvitella saattaa. Ei tosin mitään verrattuna siihen tuskaan jonka koet kun kuulet, että vastasyntyneellä pienellä pojallasi ei olekaan kaikki hyvin. Olin saanut tämän ihanan tyypin pieneksi hetkeksi paidan sisään, kunnes reppanan rääkyminen alkoi kuulostaa oudolta, ja hänet vietiin lastenlääkärin luo hoidettavaksi. Kätilö ehti ensin näyttää meille kummallista jälkeä pojan toisessa kämmenselässä.

Edelleen on hämärän peitossa kuka meille kertoi, miten ja missä tilanteessa. Aika outoa unohtaa sellainen tilanne, jossa koko elämä muuttuu lopullisesti. Fakta oli kuitenkin se, että ylipainehoitoa annettaessa pojan toisen kantapään iho oli ykskaks rullalla. Ja kukaan ei tiedä miksi. “Poika on nyt lastenosastolla kovissa kivuissa, pääsette pian katsomaan.”

Käytiin hakemassa mulle osastolta pyörätuoli, olin menettänyt synnytyksessä niin paljon verta, ettei kätilö antanut lähteä ilman. Lastenosastolta löysimme sen maailman kauneimman olennon, valtavan suuri vihreä tutti suussa. Hoitopöytä letkuja ja piipitystä täynnä. Pojan toisessa kädessä ja toisessa jalassa oli oudot sukat.

Lääkäri tuli paikalle kyselemään kummia. Ei mulla ole sukupuoliherpestä. Raskaus on sujunut aivan hyvin. Me ollaan molemmat terveitä. Mitä ihmettä täällä tapahtuu.

Tapahtui sellaista, että poika lähetettiin pikapikaa ambulanssilla Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolle saamaan kunnon kivunlievitystä. Kelatkaa, noin pieni on niin kipeä että tarttee morkkua nyt eikä heti. Mun ikioma lapsi, enkä mä voi helpottaa sen oloa, hoitaa sitä. Katsottiin kun hoitajat siirsivät pikkuruisen nyytin kaikkine letkuineen ampparikuskien tuomaan kaappiin. Muistan kun todella karskin näköinen sairaankuljettajamies katsoi mua välittäen silmiin ja vakuutti pitävänsä hyvää huolta meidän pienestä. Nieleskelin reippaana itkua ja tuntui että taju lähtee.

Sitten alkoi odotus.

Meidät käskettiin omalle osastolle lepäämään ja odottamaan Lastenklinikalta tietoja pojan voinnista, ja lupaa lähteä taksilla perässä. Meni pitkälle iltapäivään ennenkuin lupa heltisi. Taksilla siis surrautettiin läpi keskustan, metsästettiin oikeaa hissiä Lastenklinikan karuilla käytävillä ja löydettiin viimein osastolle K7.

Vastassa oli pojan omahoitaja, joka sattui olemaan meidän vanha naapurimme! Hän johdatti meidät rakkaamme luokse ja kohtasimme sydäntäsärkevän näyn: poika oli edelleen letkujen peitossa, edelleen piipityksentäyteisessä huoneessa, ja bonarina vielä nyrkkeilyhanskojen näköiset sidokset molemmissa käsissä.

Hoitaja lähti hakemaan lääkärin paikalle, jotta saisimme vihdoin jonkinlaista tietoa pojan tilanteesta.

Lääkäri kertoi pojan ihon kuorituneen yhä lisää ympäri kehoa. Tähän mennessä ihorikkoja oli siis jo huulissa, nenässä, sormissa, käsissä ja jaloissa. Nenän ihorikko oli lääkärin mukaan tullut vain hennosta sivelystä, ja hän oletti, että iho kuoriutuu pelkästä kosketuksesta. Edelleenkään kukaan ei osannut sanoa, mikä tämän karmean oirehtimisen aiheutti. Positiivista oli, että poika nukkui rauhallisesti ja oli kivuton, kipulääkitys oli siis tehnyt tehtävänsä. Pojalle oli myös asennettu nenä-mahaletku, koska huulien rikkonaisuuden takia häntä ei voitu syöttää pullolla. Lisäksi pojan lääkitys oli niin vahva ettei siitä syömisestä olisi mitään tullutkaan.

Lääkäri ilmoitti, että koska syy pojan tilaan on epäselvä, emme saisi koskea häneen lainkaan. Se tästä nyt puuttuikin.

Meille kerrottiin, että ihosta on otettu valokuvia, joiden avulla saataisiin konsultoitua ihotautilääkäriä. Tilanne oli siis se, että ihotautilääkäri pääsisi paikalle vasta arkipäivänä, ja nyt oli lauantai-ilta.

Ehdimme olla pojan luona vain muutaman tunnin, kunnes tuli aika palata Kättärille. Olin saanut jo aiemmin luvan lähteä kotiin yöksi, mutta ennen sitä minun tuli käydä tarkastuksessa kätilön luona. Kaiken ollessa kunnossa lähdimme ajelemaan hiljaisuudessa kohti kotia. En ikinä unohda, millaista oli palata synnytyksen jälkeen kotiin ilman vauvaa. Kehto odotti makuuhuoneen nurkassa valmiiksi pedattuna, ja kaikki mahdolliset vauvanhoitotarvikkeet vimpan päälle aseteltuna hoitopöydällä. Tunne oli musertava, ja siinä hetkessä päätin, että jos meille vielä joskus toinen lapsi siunaantuisi (tai sellaista ylipäänsä uskaltaisimme yrittää), en tulisi laittamaan mitään valmiiksi kotona vauvaa varten. Se tyhjä pieni sänky oli niin lohduton.