Tuoli myytävänä

Eräänä perjantaina olin salilla ja mieheltä tuli viesti: Tuu sit suoraan kotiin, tarviin apua.

Soitin heti perään, että mitä on tapahtunut. Pojan jalka oli jäänyt meidän mekanismituolin jalkatuen väliin, lopputulos oli jotain aivan järkyttävää. Kuulemma jalkapöydän iho oli mennyt rikki ja jalkapohjassa sekä ulkosyrjässä komeili hurjat rakkulat. Mies oli saanut tehtyä pikapaketoinnin jalkaan ja lääkettä menemään pojalle, ja poika oli onneksi siitä rauhoittunut.

Tulin kotiin ja poika kertoi sydäntäsärkevästi että oli tullut pipi ja osoitti murheissaan tuolia.

Siirryimme hoitopöydälle ja aloimme hommiin. Pikapakettia avatessamme poika luonnollisesti itki hysteerisesti, syystäkin, koska paketin alta paljastui seuraavaa:

Itse olisin vastaavassa tilanteessa itkenyt kovempaa.

Kuin ihmeen kaupalla sain ihoriekaleen hivutettua takaisin sinne minne se kuuluu, ja taistelimme yhdessä rakkulat tyhjiksi. Jalka pakettiin ja valmista tuli. Poika rauhoittui jälleen nopeasti ja sammui sänkyyn kuin saunalyhty. Muutaman kerran yön aikana poika inahti “pipiii” asentoa vaihtaessaan, mutta ei varsinaisesti - kumma kyllä - herännyt.

Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan anoppilaan päin, pojalle oli puettu kumipohjaiset aamutossut jalkaan koska jalan paketti oli niin valtava ettei mikään kenkä olisi mahtunut. Pääsimme perille ja otin pojan autosta. Olin ällikällä lyöty kun poika halusi heti sylistä pois ja lähti lähes normaalisti kävelemään mummelin ja papan luokse näitä halimaan. Uskomaton supersankari..

Viikonlopun aikana laitoimme tuolin myyntiin.

Ja pian koitti päivä, jolloin ostaja oli tulossa hakemaan tuolia. Aamulla alkoi ahdistus.

Tuoli hankittiin meille jo ennen kuin poika oli tullut maailmaan, ja siinä me olimme nukkuneet pojan ensimmäiset elinviikot vuorotellen poika sylissä. Edelleen 2 vuotta myöhemmin tuoli oli ainoa paikka johon pojan sai nukahtamaan sisälle päiväunille. Lisäksi se oli maailman paras paikka imettää!

Siihen liittyi niin paljon ihania muistoja!

Koin tarpeelliseksi avautua miehelle tuntemuksistani ja kerroin pelkääväni, että olemme tekemässä suuren virheen luopuessamme tuolista. Miehen vastaus oli ytimekäs:

“Onhan se hyvä tuoli, mut vaarallinen. Mulle riitti toi yks vahinko. Ja on siinä muistoja, mut niin on monessa muussakin huonekalussa ja tavarassa. Kuviakin kuitenkin on ku köllötellään siinä, ja videokin.”

Onneksi mun mies on jopa tunnettu siitä, että se osaa valita oikeissa tilanteissa ne juuri oikeat sanat! Eihän tuolin pitäminen tietenkään ollut vaihtoehto, seuraavalla kerralla voisi käydä vielä pahemmin.

Onneksi muistot säilyvät aina - ne hyvät siis.

Joten tuoli lähti, ja vielä onneksi niin etten itse ollut paikalla. Olisi saattanut ostaja ihan vähän vaan ihmetellä hullua mammaa joka jää hysteerisenä vollottamaan jonkun tuolin perään.